Kämppis lähti viikoksi moikkaamaan perhettään, joten olen "yksin kotona". Ehkä pitäisi pikemminkin sanoa, että yksin kämpillä, tai jotain. Minusta tämä nyt vain sattuu olemaan kotini. Toki myös äidin koti Ranualla on minulle koti, mutta vain toissijainen.

En ole oikeastaan koskaan asunut yksin. Asuin äidin luona lukion loppuun asti, ja sitten muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Siinä vaiheessa asuin hurjat kaksi kuukautta itsekseni, mutta sekin on niin lyhyt aika, ettei sitä kai lasketa. Sitten muutin parempaan kämppään kaverin kanssa, eikä enää tarvinnut asua yksin.

Pelkään olla yksin kotona, pelkään asua yksin, pelkään yksinoloa. Tosin minusta tuntuu, että olen päässyt pahimmista peloistani, kun olen välillä tällaisia lyhyitä pätkiä itsekseni. Viime keväänä kaveri oli työharjoittelun takia toisella paikkakunnalla, ja aluksi se oli tosi ahdistavaa, oli vaikea nukahtaa iltaisin jne. Ei edes kattien läsnäolo auta, eivät ne ole samanlaisia henkivartijoita kuin koirat, vaikka ovatkin hyvää seuraa. Ei siinä kuitenkaan mennyt kuin ehkä viikko, kun olin jo tottunut. Sitten oli outoa, kun kämppis lopulta palasi eikä minulla ollutkaan enää omaa rauhaa.

Nyt taas pelottaa kieltämättä, mutta sekin kai menee äkkiä ohi, ja alan nauttia omasta ja kissojen seurasta. Välillä tykkään, että on vain ihan hiljaista eikä mitään tapahdu.

Ookamin jatko-osasta, Ookamidenistä, on muuten tulossa tosi paljon oheiskrääsää. Miten ihmeessä minulla on kaikkeen varaa?